Ohoh. Nyt sitä sitten ollaan oltu ylioppilaita ja muutaman päivän ajan. Tuntuu hassulta, kummalliselta ja äärettömän hyvältä.
Nyt voi virallisesti sanoa, että ohi on.

Palaan hetkeksi lauantaihin, josta en ole ehtinyt yleisen tohinan vuoksi vielä mitään informoimaan.
Lauantaina jännitti niin, että heikotti. Samamalla hymyilytti niin, että nauratti.
Kun oma nimi rehtorin suusta kajahti ja lakkia piti lähteä hakemaan, niin kyllä polvet tutisivat. Oli sellainen olo, että ei jösses, nyt käännyn ja juoksen pois.
Niin en kuitenkaan tehnyt, vaan noudin hatun, vaikka sisällä myllersi. Kun koko ylioppilasjoukko lauloi Suurlähettiläiden Kuka pysäyttäisi kellot-biisiä, niin kyllä siinä mielen valtasi sellainen yhteenkuuluvuuden tunne, mutta samalla iso haikeus. Näitä ihmisiä tuskin enää koskaan tulen näkemään tällaisessa kokoonpanossa.
Juhlan loputtua fiilis oli katossa ja halauksia sekä onnitteluja sateli tutuilta ja tuntemattomilta.

Omat juhlat jatkuivat sitten mummon mökillä, jossa paikat oli laitettu tosi näteiksi ja ilma oli mitä ihanin.
Tärkeitä ihmisiä tuli käymään ja juhlistamaan valkolakkia.
Samalla sitä huomasi, kuinka ikävä oli ollut erästä ihmistä. Ihmistä, jota ei ollut nähnyt moneen vuoteen ja nyt
kun hän yllättäen paikalle saapui, niin kyyneltulvahan siinä tuli. Ihanan juhlan kruunasi kyllä ehdottomasti tämän
rakkaan ihmisen saapuminen paikalle.

 
   kuvassa pikkuveikan kanssa.                                                   Puku on kokonaan äidin tekemä.

Illalla porukalla Seurahuoneelle juhlimaan valkolakkeja.
Ihana ilta ja mahtava joukko rakkaita ystäviä.
Puku ja laukku hieman kärsi reissussa, mutta mitä pienistä. Aina ne puhtaaksi saa.

Nyt sitten virallinen kesäloma alkaa. Eilen ompelin itselleni kesämekkoa, jolle näytin ratkojaa enemmän kuin ainoallekkaan ompelukselle aiemmin. Lopulta luovutin, viskasin mekon nurkkaan, purin hammasta ja painuin nukkumaan. Katsotaan, jos tänään onnistuisi paremmin :)