Päätin olla tänään reipas tyttö ja pumpata joponi pyöriin hieman eloa ja herätellä menopeli talviunilta.
Oli ilmeisesti pyörä hyvin talven yli nukkunut, sillä kulki kuin unelma tasaisella asfaltilla ja parin kilometrin
matka taittui alta aika yksikön. Ei kerrota kenellekkään, että ajelin niin ajatuksissani, että vahingossa
käännyin väärälle reitille ja minun piti tehdä u-käännös palatakseni takaisin oikealle tielle.
Perille kuitenkin pääsin ja tapasin siellä ystäväni Katariinan. Oli ihana nähdä tyttöä pitkästä aikaa. Molemmilla
ollut tässä omat kiireensä ja aikataulujen sovittaminen yhteen on tuntunut välillä melkoisen mahdottomalta tehtävältä. Onneksi nyt kuitenkin pitkän odotus palkittiin ja pari tuntia kului kuin siivillä kuulumisia vaihdelle, höpötellen kaikesta ja kesäsuunnitelmia tehdessä.
Puhuttiin mm. ystävyyden menettämisestä. Tai lähinnä minä taisin vuodattaa ja Kata urhoollisesti kuunteli, niinkuin hän jaksaa aina kuunnella :) kiitos siitä.

Ystävyys on merkillinen asia. Se on jotain ainutlaatuista ja tärkeää. Ja mielestäni sitä pitää vaalia. Siksi onkin jollain tapaa surullista ja kauhistuttavaa huomata, että monien vuosien ystävyys alkaa väljähtyä tai on vaarassa kadota kokonaan. Kun yhtäkkiä on siinä tilanteessa, että huomaa, ettei sitä toista tunne enää ollenkaan. Mietitään, että kuka tuo vieras ihminen on? Ihminen, jonka ennen niin hyvin tunsi ja jonka kanssa ennen jakoi kaiken, surut, ilot, syvimmät mietteet, kaiken.
Nyt kuulumisten vaihdoin jälkeen on vain pitkä, vaivaantunut hiljaisuus. Ei tiedä mitä kysyisi, mitä sanoisi, ettei toinen tuntisi että utelen hänen yksityisyyttään.
Ihminen josta ennen niin välitti ja jonka puolesta olisi voinut tehdä mitä vain, on muuttunut tuntemattomaksi. Uponnut tuntemattomaan ihmismassaan.
Rupattelu tuntuu teennäiseltä, jollain tapaa pakkopullalta. Ihmistä tulee yhä harvemmin nähtyä - eihän meillä ole enää mitään mistä jutella tai mitä tehdä.
Miksi ystävyys katoaa?
Ei siihen riitoja tarvita, joskus se vaan haalenee ilman sen suurempaa syytä.
Onko se sitten sitä erilleen kasvamista? En tiedä. Saattaa se olla sitäkin, mutta eikö siltikin kannattaisi pitää huolta ystävyyssuhteesta, joka merkitsi niin paljon ja ystävästä joka oli se tuki johon turvata, kun sitä tarvitsi? Vaikka kasvaisi miten erilleen.
Joskus vain kirpaisee ajatella niitä ystäviä, jotka joskus olivat, mutta jotka vähitellen menetti.

Se viralllisesta pohditan osuudesta. Pointtina oli vain se, että pidetään kiinni niistä ystävyyssuhteista, koska oikeesti ne on tärkeitä ja niiden menettäminen sattuu jossain vaiheessa, vaikkei sitä heti välttämättä uskoisikaan.

Ja sitten se päivän opetus. Älkää kukaan, koskaan keittäkö riisiä ja sitten kaatako sitä kiehuvaa riisivettä suoraan sormille, koska oikeesti ihmiset, se sattuu.
Ja näin ollen olen taas yhtä kokemusta rikkaampi.

Tänään mentiin näillä. Paitsi, että tuossa rinnuksissa oli vielä sellainen kukkakoriste, joka ei halunnut tulla kuvatuksi.

Moona220.jpg

Tunika on eilisen kaupunkikierroksen saalis hennesiltä.
Farkut on vanhat tutut.